↑ Palaa kohteeseen Spt-salibandy

Lajihistoriaa Suomessa

1/7 Lajimme pioneerit: unelmia ja uusia unelmia

Keväällä 1992 osallistuin Italian lihastautiliiton järjestämään kansainväliseen shakkiturnaukseen Rivan kaupungissa Gardajärven rannalla. Turnaus oli osa paikallisen lihastautiliiton suurempaa tapahtumaa. Vaikka kyseessä oli 11-vuotiaan shakinpelaajan ensimmäinen kansainvälinen turnaus, tapahtuma ei jäänyt mieleeni kyseisen turnauksen vuoksi. Rivassa pelattiin myös sähköpyörätuolisalibandya. En ollut aiemmin lajista kuullutkaan, vaikka itse olin pelaillut sählyä, tosin ilman sähköpyörätuolia. Menin isäni kanssa seuraamaan yhtä turnauksen otteluista. Syntyi unelma päästä pelaamaan, syntyi unelma saada laji Suomeen. Oli pelko, että unelma ei voisi koskaan toteutua pitkien välimatkojen Suomessa.

Itse olin liian nuori tuomaan lajia Suomeen. Onneksi muutkin olivat lajista kuulleet ja siihen tutustuneet. Timo Rautanen, silloinen Lihastautiliiton nuorisotoimikunnan puheenjohtaja, osallistui 90-luvun alkuvuosina yleiseurooppalaisen lihastautijärjestön EAMDA:n nuorten leireille. Ensimmäisen kosketuksen palloon Timo otti aivan sattumalta Saksassa järjestetyllä leirillä. Seuraavalla leirillä Hollannissa kesällä 1992 Timo pääsi kokeilemaan lajia uudemman kerran, vaikkakin lajin uranuurtajamaassa järjestetyllä leirillä pelattiin vain yksi ottelu.

Kokemuksesta innostuneena Timo rupesi selvittämään, olisiko Suomessa kiinnostusta lajin harrastamiseen. Timo toimi aktiivisesti Lihastautiliitossa. Lihastautiliiton avustuksella lajia ryhdyttiin markkinoimaan. Syksyllä 1993 helsinkiläiset nuoret ryhtyivät harjoittelemaan lajia säännöllisesti.

Lihastautiliiton Lihastautipäiviä Tampereella syksyllä 1993 voidaan pitää suomalaisen spt-salibandyn syntyhetkenä. Tuolloin toki puhuttiin sähkärisählystä, eikä suinkaan spt-salibandysta. Varalan urheiluopistolla järjestettiin lajiesittely, johon kuului lajin esittelyä ja kokeilua. Tapahtumassa pelattiin aluksi kokeiluotteluita, joihin kuka tahansa sai osallistua. Viitisenkymmentä innokasta kokeilijaa olikin paikalla. Tapahtuman huipennuksena oli helsinkiläisistä nuorista kootun Lihastautiliiton joukkueen ja julkkisjoukkueen välinen ottelu. Julkkisjoukkueessa pelasivat Säämies Toni, Mikko ”Terminaattori” Tukonen, Yö-yhtyeen Olli Lindholm ja meteorologi Juha Föhr. Julkkisjoukkuetta vahvisti edesmennyt oululaisen spt-salibandyn ikoni Mikko Myller. Nykyisin lajitoiminnassa vielä mukana olevista paikalla oli lisäkseni ainakin Petri Niemelä, joka tekikin näytösottelun kaikki kolme maalia.

Timo Rautanen ja Lihastautiliiton silloinen nuorisovastaava Liisa-Maija Verainen kiertelivät eri paikkakunnilla esittelemässä lajia. Markkinoinnin myötä kiinnostusta lajiin syntyi Helsingin lisäksi Turussa, Jyväskylässä, Oulussa, Tampereella, Joensuussa ja Kuopiossa. Alkuvuosina joukkueita ja säännöllistä toimintaa syntyi Helsingin lisäksi Ouluun. Myöhemmin seurasivat Vaasa sekä aikanaan Joensuu ja Kuopio.

Vuosina 1994-1996 Lihastautipäivien yhteydessä pelattiin turnauksia. Mukana olivat säännöllisesti helsinkiläisjoukkue, joka sai nimekseen Helsingin Räiske, Vaasan ympäristössä toiminut Jyske (siirtyi myöhemmin Seinäjoelle) ja oululainen Hot Rods. Tapauskohtaisesti turnauksissa saattoi olla mukana myös sekajoukkueita. Team Karjala nimisen sekajoukkueen pohjalta syntyi mm. Joensuun ja Lappeenrannan yhteisjoukkue Team Karelia. Turnausvoittoja saivat ainakin Pohjois-Suomen kokoelmajoukkue, Räiske ja Jyske.

Lajin markkinointia jatkettiin paikallisilla lajiesittelyillä. Lihastautiliitto järjesti myös spt-sählyleirin Tuusulassa. Vuosina 1995-1997 osallistuttiin ensimmäisiin kansainvälisiin turnauksiin Saksassa ja Hollannissa Helsingin Räiskeen ympärille kootuin joukkuein.

Unelma suomalaisesta spt-salibandysta oli täyttynyt. Kuitenkin uusia unelmia oli herännyt. Haluttiin joukkueita eri paikkakunnille. Syntyi ajatuksia sarjatoiminnan aloittamisesta. Rohkeimmat visionaarit unelmoivat jopa maajoukkueesta.


2/7 SM-sarjan ja maajoukkueen perustaminen

Lajin alkuvuosina Timo Rautanen markkinoi lajia aktiivisesti pääkaupunkiseudulla ja valtakunnallisesti. Parhaimmillaan, tai pahimmillaan, Timo kävi hakemassa pelaajat kotoa kokeilemaan lajia. Timo onnistui houkuttelemaan mukaan mm. lajin monitoimimiehen Miro Reijosen.

Noin vuonna 1994 Miro aloitti pelaamisen Räiskeen joukkueessa. Mirosta ei kuitenkaan tullut ainoastaan pelaajaa vaan Timon aisapari lajin kehittämisessä. Miron merkittävin saavutus lajin alkuvuosina oli lajin suomalaisten sääntöjen kirjoittaminen. Miro käänsi saksalaiset säännöt yhden yön aikana suomeksi. Syntyneet säännöt toimivat pienin muutoksin pelisääntöinä aina kevääseen 2006 asti.

Lihastautiliiton Lihastautipäivillä järjestettyjen turnausten myötä syntyi ajatus SM-sarjan perustamisesta. Suomen Salibandyliittoa oltiin mietitty sopivaksi yhteistyökumppaniksi jo muutenkin, joten oli luonteva ajatus sarjatoiminnan toteuttamisesta Salibandyliiton alaisuudessa. Miron johdolla ajatus esiteltiin Salibandyliitolle. Salibandyliitto suhtautui myönteisesti. Edellytyksenä toki riittävästi kiinnostuneita joukkueita sarjan perustamiselle.

Riittävästi kiinnostuneita joukkueita löytyi. Ensimmäiseen SM-sarjakauteen 1997-1998 ilmoittautui ja osallistui viisi joukkuetta: Jyske, Hot Rods, Team Karelia, Helsingin Räiske ja Salibandyseura Vuosaari. Jyske oli Vaasan ja Seinäjoen yhteisjoukkue. Toiminta keskittyi vielä tuolloin enemmän Vaasaan. Hot Rods oli Oulusta. Team Karelia toimi puolestaan Joensuu-Lappeenranta –akselilla. Helsingissä oli tuolloin jo sen verran pelaajia, että pystyttiin perustamaan toinen joukkue. Helsingissä valmentaja jakoi pelaajat kahteen ryhmään. Toisen ryhmän aktiivina toimi Timo Rautanen. Tämä ryhmä jatkoi Helsingin Räiskeen perinteitä. Toinen, Miro Reijosen ympärille koottu, porukka muodosti SSV:n eli silloisen Salibandyseura Vuosaaren (nykyisin Salibandyseura Viikingit) alaisuudessa toimivan joukkueen. SSV oli ensimmäinen salibandyn yleisseura, jolla oli spt-salibandyjoukkue. Muut joukkueet toimivat paikallisten lihastautiyhdistysten alaisuudessa.

SM-sarja koostui kolmesta osaturnauksesta. Ensimmäiset SM-sarjapelit oteltiin suomalaisen spt-salibandyn syntysijoille eli Tampereella Varalan urheiluopistolla. Tämä ensimmäinen SM-osaturnaus järjestettiin Lihastautipäivien yhteydessä. Toinen osaturnaus järjestettiin Helsingissä ja kolmas Vaasassa. Joukkueet pelasivat kolminkertaisen sarjan. Jyske vei mestaruuden, Helsingin Räiske sai hopeaa ja pronssille ylsi Team Karelia. SSV sijoittui neljänneksi ja Hot Rods viidenneksi. SM-sarjan maalikuningas ja Jyskeen mestaruuden takuumies oli Miika Riikonen. Helsingin Räiske sai kesken kauden riveihinsä Jorma Lehmuksen, joka on tästä lähtien ollut kentällä Räiskeen sielu. Itse pelasin Team Kareliassa, jossa pelasivat myös legendaariset Villmanin veljekset. SSV:ssa uransa aloitti maajoukkueen nykyinen luottopelaaja Kai Saarinen.

Salibandyliitto otti vastuulleen sarjatoiminnan. Lihastautiliiton päärooliksi alkoi pikku hiljaa muodostua paikallistoiminnan tukeminen. Timon ja Miron aktiivisuudella kolmanneksi lajin taustajärjestöksi saatiin Suomen Invalidien Urheiluliitto. Aluksi lajimme oli Invalidien Urheiluliitossa epävirallisena lajina. SM-sarjan myötä lajimme sai Invalidien Urheiluliitossa virallisen lajin statuksen. Invalidien Urheiluliiton tehtäväksi tuli lajin yleinen kehittäminen ja kansainvälinen toiminta.

Kansainvälinen toiminta oltiin aloitettu seurajoukkuetasolla jo vuonna 1995 Helsingin Räiskeen ympärille kootun joukkueen osallistuessa turnaukseen Saksassa. Myöhemmin Räiskeen ympärille kootut joukkueet vierailivat pari kertaa Saksassa ja pari kertaa Hollannissa. Keväällä 1997 Hollannin Tilburgissa ei enää pelattu Helsingin Räiskeen nimellä. Tarkkaa nimeä en enää muista, mutta nimessä alkoi olla viitteitä maajoukkueen perustamiselle.

Maajoukkueen perustaminen tuli ajankohtaiseksi vuoden 1998 alussa. Suomi oli saanut kutsun ensimmäiseen kansainväliseen maajoukkueturnaukseen. World Games –nimellä järjestettyyn turnaukseen osallistui 10 maajoukkuetta toukokuussa 1998 Hollannin Utrechtissa. Suomi sijoittui alkulohkossaan toiseksi ja koko turnauksessa neljänneksi hävittyään välierissä Hollannille 7-2 ja pronssiottelussa Saksassa asuvista siirtolaisista kootulle Turkille 3-1.

World Games –turnaukseen valmistauduttiin muutamalla kevään aikana järjestetyllä maajoukkueleirillä. Maajoukkueen valmentajana toimi silloinen Räiskeen valmentaja Tero Kukkonen. Kukkonen valitsi ensimmäiseen maajoukkueeseen pelaajiksi Miika Riikosen, Jorma Lehmuksen, Miro Reijosen, Pyry Niemelän, Timo Rautasen, Päivi Peltoniemen ja Joel Villmanin (edesmennyt). Maajoukkueen kotimaahan jääneenä varamiehenä toimi vasta uransa alussa ollut Petri Matikainen.

Hollannin turnauksen jälkeen uskottiin, että kansainvälisiä maajoukkueturnauksia alkaisi olemaan usein. Tämän vuoksi maajoukkueleirityksiä jatkettiin, tosin todella harvakseltaan. Kansainvälisiä maajoukkueille suunnattuna turnauksia ei kuitenkaan aivan heti tullut. Hollannin World Gamesien myötä suomalaisille lajiaktiiveille syntyi unelma: maajoukkueturnaus tai jopa arvokilpailut Suomeen.


3/7 Sarjatoiminnan alkuvuodet ja paikallistoiminta

Muutamalla lajiaktiivilla ja Lihastautiliitolla oli merkittävä rooli lajin leviämiseen eri puolille Suomea. Lihastautiliiton myötä kiinnostusta lajiin heräsi nimenomaan Lihastautiliiton jäsenyhdistyksissä, paikallisissa lihastautiyhdistyksissä. Lihastautiyhdistykset olivat kiinnostuneita, koska yhdistysten nuoret, useimmiten passiiviset, jäsenet olivat erittäin kiinnostuneita lajista. Joukkueita ryhdyttiin perustamaan lihastautiyhdistyksiin. Etunenässä olivat Helsinki, Vaasa ja Oulu.

SM-sarjaa perustettaessa Salibandyliiton jäsenseurojen lisäksi myös Lihastautiliiton jäsenyhdistyksille annettiin oikeus osallistua Salibandyliiton alaiseen SM-sarjaan. Tämän järjestelyn myötä joukkueita perustettiin entistä enemmän nimenomaan lihastautiyhdistysten alaisuuteen. Ilman tätä järjestelyä SM-sarjaa oltaisiin tuskin aloitettu syksyllä 1997. Ensimmäisellä sarjakaudella neljä joukkuetta viidestä olivat lihastautiyhdistysten joukkueita. Vain SSV oli salibandyseuran joukkue. Nykyään yli puolet sarjatoiminnassa mukana olevista joukkueista ovat salibandyseurojen joukkueita.

Alkuvuosien promootiokiertueita jatkettiin myöhemminkin. Suomen Invalidien Urheiluliiton spt-salibandyvaliokunnan johdolla järjestettiin erityisiä lajiesittelyitä. Lisäksi maajoukkue leireili vuosituhannen vaihteessa sellaisilla paikkakunnilla, joilla lajia oli tarpeen esitellä. Lajia on esitelty mm. Joensuussa, Jyväskylässä, Tampereella, Turussa ja Rovaniemellä. Esittelyt ovat olleet erittäin merkittäviä, sillä kokeilemalla lajia menettää sille melko varmasti sydämensä. Yksittäiset lajiin rakastuneet harrastajat ovat olleet moottorina joukkueiden syntymiselle.

Sarjatoiminnan alkuvuosina perinteisesti vahvojen alueiden pääkaupunkiseudun, Pohjanmaan ja Oulun rinnalle kohosi idän mahti. Joensuu-Lappeenranta akselilla toiminut Team Karelia perustettiin syksyllä 1997 juuri viime hetkillä ennen ensimmäisen SM-sarjakauden alkua. Vuotta myöhemmin seurasi keltamustapaitaiset Kuopion Katuhaukat. Katuhaukoissa uransa aloittivat Timo ja Antti Torvinen. Katuhaukkojen valmentajana toimi lajin monitoimimies Mika Saastamoinen, joka nykyään on Lihastautiliiton puolelta kehittämässä lajiamme. Idän mahtia kuvaa se, että Team Karelian kakkosjoukkueen myötä kaudella 1999-2000 kuudesta SM-sarjajoukkueesta kolme oli Itä-Suomesta. 2000-luvun alussa idän mahti romahti yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Syynä romahdukseen oli se, että nuoret pelaajat kasvoivat siihen ikään, jossa lapsuuden kodista muuttaminen tulee ajankohtaiseksi opiskelujen tai muiden syiden vuoksi. Useamman pelaajan suuntana oli toinen paikkakunta.

Idän mahti haali SM-sarjassa himmeämpiä mitaleita. Mestaruuksiin se ei yltänyt. Jyske voitti ensimmäisen Suomen mestaruuden. Jyskeen aseena ja sarjan maalikuninkaana oli Miika Riikonen. Kuitenkin jo seuraavalla SM-sarjakaudella lajin valtikka siirtyi pääkaupunkiseudulle ja nimenomaan Helsingin Räiskeelle. Helsingin Räiskeen Jorma Lehmuksesta tuli yhtä pelätty vastustaja kuin Miika Riikosesta. Vaikka Jyske ei enää aivan samaan tapaan pärjännytkään kuin ensimmäisellä kaudella, olivat Räiskeen ja Jyskeen kamppailut välillä hyvinkin kovia vääntöjä.

Merkittävä osa nykyään sarjatoiminnassa mukana olevista joukkueista on syntynyt vasta 2000-luvulla. Kauden 2000-2001 jälkeen Helsingissä alkoi tapahtumaan muutoksia. Yhtä aikaa Räiskeen sisällä oli painetta muutoksille, Räiskeen avainpelaajat aikoivat ottaa lajin hieman rennommin tulevalla kaudella ja maakunnista Helsinkiin siirtyneet pelaajat etsivät itselleen sopivaa pelipaikkaa. Seurauksena oli Helsinki Outsidersin ja Electric Gladiatorsin perustaminen ja Räiskeen toiminnan hetkellinen hiipuminen pieneen avainpelaajista koostuvaan porukkaan. Helsinki Outsiders rakentui Pyry Niemelän ja Miro Reijosen pitkäaikaisen lajiyhteistyön varaan. Petri Niemelästä tuli Electric Gladiatorsin isä ja sielu.

Turkulaisella ja tamperelaisella spt-salibandytoiminnalla on hieman yllättävästikin samat juuret. Yllätystä lisää se, että näitä juuria on punottu Rovaniemellä. Rovaniemeltä lähtöisin olevan Lassi Nikulan sinnikkyydellä syntyi Länsi-Suomi SBT, joka oli turkulaispainotteisesti turkulaisten ja tamperelaisten yhteisjoukkue. Länsi-Suomi SBT oli mukana SM-sarjassa kaudella 2002-2003. Se ilmoittautui sarjaan myös kaudelle 2003-2004, mutta jättäytyi pois pelaamatta otteluakaan. Länsi-Suomi SBT:n toiminta sai kuitenkin myöhemmin jatkoa Turussa TPS:n alaisuudessa ja Tampereella KooVeen suojissa.
Myös Pohjamaalla on siirrytty kahden kaupungin yhteisjoukkueesta kahteen erilliseen joukkueeseen. Jyskeen toiminta alkoi Vaasan ja Seinäjoen yhteistyönä. Toiminnan painopiste ja seuran varsinainen kotipaikka siirtyi pikkuhiljaa Vaasasta Seinäjoelle. Harri Hakalan myötä vaasalainen spt-salibandy kuitenkin koki uudelleen heräämisen. Kaudesta 2003-2004 alkaen vaasalainen Press-Team on ollut mukana SM-sarjassa menestyksekkäästi. Seinäjoella Jyskeen perinteet ovat sulautuneet osaksi Seinäjoen Sisun toimintaa.

Paikallistason spt-salibandytoiminnassa on tapahtunut mielenkiintoisia muutoksia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lihastautiyhdistyksissä alkanut spt-salibandytoiminta on sulautunut osaksi salibandy- tai yleisseurojen toimintaa. Toisaalta muutamilla paikkakunnilla toiminta on alkanut aluksi useammalla paikkakunnalla tapahtuvana yhteistoimintana, joka on myöhemmin pelaajamäärän kasvettua pystytty jakamaan omilla paikkakunnilla toimiviksi seuroiksi.

Pääkaupunkiseutu, Pohjanmaa ja Oulu ovat edelleen lajimme valta-alueet. Idän nousun ja tuhon jälkeen lajimme on keskittynyt Helsinki-Oulu –akselin länsipuolelle. Tämä ilmiö on selitettävissä muutamalla tekijällä: erot väestötiheydessä (välimatkat) ja erot vammaisten elinoloissa. Lisäksi satunnaistekijöillä on erittäin merkittävä rooli, sillä toiminta on usein kiinni yhdestä aktiivista, joka sattuu oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan.

Seuroissamme, kuten muissa urheiluseuroissa ja yhdistystoiminnassa laajemminkin, toiminta ja sen jatkuvuus riippuu yksittäisistä aktiiveista. Jo aiemmin tässä historiikin osassa mainittujen lisäksi on syytä mainita Jorma Lehmuksen ja Isto Jordanin aktiivinen toiminta Räiskeessä, Ämmänkosket ja Ikolat Pohjanmaalla sekä edesmenneen Mikko Myllerin pitkäaikainen työ Oulussa. Vaikka aktiivit ovat ensiarvoisen tärkeitä, heidän taustaltaan useimmiten löytyy lukuisia ”nimettömiä” vapaaehtoisia, jotka mahdollistavat aktiivien jaksamisen.


4/7 Lajivaliokunta: ahkerointia ja ajatustenvaihtoa

Suomen Invalidien Urheiluliitossa (SIU) lajitoiminnasta vastaavat lajivaliokunnat yhdessä lajipäälliköiden kanssa. Lajivaliokunnat koostuvat vapaaehtoisesti toimivista luottamushenkilöistä ja lajipäälliköt ovat SIU:n työntekijöitä. SM-sarjan perustamisen myötä vuonna 1997 lajimme sai SIU:ssa virallisen lajin aseman ja näin ollen myös spt-salibandyn lajivaliokunta perustettiin vuonna 1998.

Ensimmäiseksi lajivaliokunnan puheenjohtajaksi valittiin Miro Reijonen. Muina jäseninä olivat ainakin Jorma Lehmus ja Pyry Niemelä. Sama kolmikko jatkoi lajivaliokunnassa aina vuoteen 2003 asti. Puheenjohtajan paikka kiersi tämän kolmikon sisällä. Muina jäseninä lajivaliokunnassa nähtiin ainakin Lassi Nikula, Mikko Myller ja Miika Riikonen.

Vuosina 1998 – 2003 lajivaliokunta ahkeroi runsaasti lajin markkinoimiseksi uusille paikkakunnille. Järjestettiin lajiesittelyjä, kehitettiin tiedottamista ja kierrätettiin maajoukkueleirejä sellaisilla paikkakunnilla, joilla oli potentiaalia lajitoiminnan aloittamiseen. Joukkue- ja harrastajamäärä onnistuttiin kasvattamaan nykyiselle tasolleen.

Myös maajoukkueen perustaminen ja pyörittäminen vaati lajivaliokunnalta ahkerointia. Maajoukkuetoiminta ei kuitenkaan ollut aivan yhtä keskeisessä asemassa kuin nykyään. Kansainvälisessä toiminnassa tärkeämpää oli osallistuminen lajin kansainväliseen kehittämiseen. Lajivaliokunnalla oli haaveena kansainvälisen maajoukkueturnauksen järjestäminen Suomessa. Tästä haaveesta ja sen toteutumisesta kerrotaan historiikin myöhemmässä osassa.
Vaikka suurimmaksi osaksi lajivaliokuntatyöskentely on konkreettista ahkerointia lajin edistämiseksi, kuuluu siihen myös keskustelua linjauksista ja päätöksentekoa. Vuosina 1998 – 2003 lajivaliokunnassa käytiin merkittäviä keskusteluita pääasiassa pelisääntöihin liittyvistä linjauksista. Vaikka joukkue-edustajien kausikokous on aina tehnyt lopullisen päätöksen pelisäännöistä, on lajivaliokunnan valmistelu ja linjaus ollut useimmiten ratkaisevassa asemassa jo siitäkin syystä, että hyvin pitkään aikalailla samat henkilöt olivat niin lajivaliokunnassa kuin kausikokoukseen paikalle saapuneina joukkueidensa edustajina. Vuosina 1998 – 2003 itse pelisääntöjä muutettiin hyvin vähän, mutta sen sijaan pitkään kestäneiden keskustelujen jälkeen syntyi linjauksia luokittelusta, t-stick –pelaajasäännöstä sekä estämisen ja blokkaamisen määrittelystä. Nämä linjaukset ovat kestäneet tähän päivään asti ja ovat osittain saaneet voimakasta kansainvälistäkin kannatusta.

Vuoden 2003 jälkeen lajivaliokunnan kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Oman puheenjohtajuuskauteni 2002 – 2003 jälkeen en enää itse asettunut ehdolle lajivaliokuntaan. Taustalla oli monta eri syytä, joista tärkeimpinä keskittyminen MM2004-turnauksen suunnitteluun ja järjestelyyn sekä tarve kerätä uusia ajatuksia lajin eteen toimimiseksi. Tätä seuraavina vuosina lajivaliokunnan pitkäaikaisista toimijoista myös Miro Reijonen ja Jorma Lehmus vetäytyivät lajivaliokuntatyöskentelystä.

Vuosina 2004 – 2005 lajivaliokunnan puheenjohtajana toimi edesmennyt Mikko Myller. Mikko sai lajivaliokunnan puheenjohtajuuden siinä mielessä hankalaan aikaan, että lajivaliokunnan oli aika etsiä uusia toimijoita ja näin ollen lajivaliokunnan kokoonpano ei pysynyt kovinkaan vakaana. Myös monet lajitoiminnan pitkäaikaiset tavoitteet oli saavutettu ja esiin nousi uusia tavoitteita, kuten maajoukkuetoiminnan uudistaminen.

Lajivaliokunnan puheenjohtajat:
1998 – 1999 Miro Reijonen
2000 – 2001 Jorma Lehmus
2002 – 2003 Pyry Niemelä
2004 – 2005 Mikko Myller
2006 – 2008 Leena Ikola

Vuoden 2005 lopussa valittiin lajivaliokunta vuosille 2006 – 2008. Tällöin lajivaliokuntaan nousi paljon uusia aktiiveja. Lajivaliokuntaan valittiin äänestyksellä Leena Ikola, Kai Saarinen, Isto Jordan, Mikko Myller ja Pyry Niemelä. Leena Ikola valittiin puheenjohtajaksi. Ensitöinään lajivaliokunta valmisteli lajitoiminnalle toimintasäännöt. Jonkinlaisia toimintaperiaatteita oli sovellettu jo vuosina 1998 – 2003, mutta ne olivat jo päässeet unohtumaan. Toimintasäännöt määrittelivät, kuinka lajitoimintaa koskeva päätöksenteko suoritetaan. Toimintasääntöjen laatiminen oli tärkeää, koska laji oli kasvanut pienen toisensa tuntevan porukan yhteistyöstä laaja-alaisemmaksi toiminnaksi. Lajivaliokunta myös perusti erillisen sääntötoimikunnan valmistelemaan lajille uusia suomalaisia pelisääntöjä, jotka perustuvat kansainvälisiin pelisääntöihin.

Lajivaliokunnan toiminta on ollut keskeistä suomalaisen spt-salibandyn kehittämisessä. Lajivaliokunta on pyrkinyt kunakin aikana vastaamaan lajitoiminnan ajankohtaisiin haasteisiin. Vuosina 1998 – 2003 pyrittiin kasvattamaan pelaaja- ja joukkuemäärää Suomessa sekä osallistuttiin kansainvälisen spt-salibandyn kehittämiseen tai oikeastaan luomiseen. Vuosina 2004 – 2005 ajankohtaista oli omien MM-kilpailujen järjestämisen rinnalla etsiä uusia aktiiveja ja tavoitteita lajitoimintaan. Vuodesta 2006 alkaen on keskitytty maajoukkueen kehittämiseen ja myös lajitoiminnan vakiinnuttamiseen. Spt-salibandyssa lajivaliokunnat ovat toimineet erittäin aktiivisesti verrattuna moneen muuhun SIU:n lajiin.


5/7 Kansainvälisillä kentillä

Pyörähdyksiä Keski-Eurooppaan

Vuodesta 1987 alkaen Euroopassa on järjestetty säännöllisesti kansainvälisiä seurajoukkueturnauksia . Suomalainen joukkue nähtiin kansainvälisillä kentillä ensimmäistä kertaa vuonna 1995. Tällöin Helsingin Räiskeen ympärille koottu joukkue osallistui turnaukseen Saksassa. Myöhemmin Räiskeen ympärille kootut joukkueet vierailivat pari kertaa Saksassa ja pari kertaa Hollannissa. Vuonna 1997 Hollannin Tilburgissa ei enää pelattu Helsingin Räiskeen nimellä. Tarkkaa nimeä en muista, mutta siinä oli jo joitain viitteitä maajoukkueen perustamiselle. Turnauksissa menestyttiin melko heikosti. Vaikka itse pelaaminen oli jo tuolloin tärkein asia, turnausmatkat eivät keskittyneet ainoasta pelaamiseen vaan myös matkailu ja lomailu saivat huomiota. Oikeastaan turnaus oli vain yksi, mutta tärkein, ohjelmanumero matkoilla. Eräällä alkuvuosien turnausmatkoista suomalaiset saivat huomioita erikoisella mailakokeilulla, jossa käsimailoina kokeiltiin eräänlaista käsimailan ja t-stick-mailan välimuotoa. Kokeilun tulokset eivät olleet toivotunlaiset.

Ensimmäistä kertaa kansainvälisille kentille mentiin tosissaan ja maajoukkueen nimissä vuonna 1998. Suomi oli saanut kutsun ensimmäiseen kansainväliseen maajoukkueturnaukseen. World Games –nimellä järjestettyyn turnaukseen osallistui 10 maajoukkuetta toukokuussa 1998 Hollannin Utrechtissa. Suomi sijoittui alkulohkossaan toiseksi ja koko turnauksessa neljänneksi hävittyään välierissä Hollannille 7-2 ja pronssiottelussa Saksassa asuvista siirtolaisista kootulle Turkille 3-1. Loppuottelussa Hollanti voitti Saksan 6-3.

World Games –turnaukseen valmistauduttiin muutamalla kevään aikana järjestetyllä maajoukkueleirillä. Maajoukkueen valmentajana toimi silloinen Räiskeen valmentaja Tero Kukkonen. Kukkonen valitsi ensimmäiseen maajoukkueeseen pelaajiksi Miika Riikosen, Jorma Lehmuksen, Miro Reijosen, Pyry Niemelän, Timo Rautasen, Päivi Peltoniemen ja Joel Villmanin (edesmennyt). Maajoukkueen kotimaahan jääneenä varamiehenä toimi vasta uransa alussa ollut Petri Matikainen.

World Games –turnauksen yhteydessä järjestettiin Suomen aloitteesta kansainvälinen kokous. Kokouksessa sovittiin lajin kansainvälisestä kehittämisestä ja laitettiin alulle lajin kansainvälisten sääntöjen valmistelu. Lajin järjestäytynyt kansainvälinen kehittäminen ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle tämän kokouksen jälkeen, sillä kokouksessa sovittuja velvoitteita ei toteutettu .

Pohjois-Amerikka ja Power hockey

Hollannin turnauksen jälkeen uskottiin, että kansainvälisiä maajoukkueturnauksia tulisi olemaan usein. Tämän vuoksi maajoukkueleirityksiä jatkettiin, tosin todella harvakseltaan. Kansainvälisiä maajoukkueille suunnattuna turnauksia ei kuitenkaan aivan heti tullut. Lopulta Yhdysvaltojen spt-salibandyliitto (The U.S. Electric Wheelchair Hockey Association) ilmoitti järjestävänsä kansainvälisen World Cup –turnauksen elokuussa 2001. Aluksi tämä herätti suurta innostusta, mutta innostus laantui järjestäjän ilmoitettua, että turnauksessa käytetään Power hockey -sääntöjä ja Pohjois-Amerikasta mukana on maajoukkueiden sijaan seura- ja osavaltiojoukkueita. Eurooppalaiset maajoukkueet jäivät pois turnauksesta Suomen maajoukkuetta lukuun ottamatta. Suomessa oli sen verran voimakas into kansainvälisiin turnauksiin, että vastoinkäymisistä ei lannistuttu, vaan hankittiin rahoitus kalliiseen matkaan Yhdysvaltojen Minneapolisiin.

World Cup –turnaukseen valmistautuminen aloitettiin Mika Lindblomin toimiessa valmentajana. Maajoukkueelle valittiin ensimmäistä kertaa joukkueenjohtaja. Joukkueenjohtajaksi löydettiin liikunta-alan opinnoissaan loppuvaiheessa oleva Tero Kokko. Tero teki matkan valmisteluista ja järjestelyistä oman lopputyönsä. Mika Lindblomin vetäydyttyä valmennustehtävistä kesken turnaukseen valmistautumisen Tero valittiin myös maajoukkueen valmentajaksi.

Teron johdolla Minneapolisiin matkasivat Jorma Lehmus, Miika Riikonen, Kai Saarinen, Joel Villman, Antti Ämmänkoski, Petri Matikainen, Pyry Niemelä, Timo Rautanen, Päivi Peltoniemi ja Leena Särelä. Power hockey:ssä käytössä oleva luokittelu ei kovinkaan paljoa vaikuttanut maajoukkuevalintoihin, mutta enemmänkin peluuttamiseen ja erityisesti t-stick-pelaajien näkymiseen kentällä. Luokittelun vuoksi maajoukkueessa kaksi pelaajaa valittiin t-stick-pelaajiksi. T-stick-pelaajiksi päätyivät Pyry Niemelä ja Timo Rautanen, joka oli valittu joukkueeseen Miro Reijosen sairastuttua ennen turnausta.

Power hockey –säännöt, pohjoisamerikkalainen ruokavalio, aikaero ja usean välilaskun lento eivät haitanneet maajoukkuetta World Cupin alkulohkossa. Viidestä alkulohkon ottelustaan Suomi voitti neljä erittäin suurinumeroisesti. Turnauksen voittaneelle Toronto Rockille hävittiin sen sijaan niukasti 2-1. Puolivälierässä Suomi voitti saksalaisen Rocky’s Rolling Wheels -joukkueen 2-0. Välierissä vastaan tuli Calgary Selects. Ottelu oli erittäin tasainen. Joel Villmanin istuessa jäähyllä Calgary siirtyi 1-0 johtoon. Ottelun viisi viimeistä minuuttia kestäneestä Suomen armottomasti pyörityksestä huolimatta tasoitusta ei saatu aikaiseksi ja Suomen oli tyytyminen pronssiotteluun.

World Cupin pronssiottelussa Suomi sai vastaansa isäntäjoukkueen Minnesota Starsin. Ottelu oli jälleen tasainen. Minnesota pääsi maalin johtoon, mutta Petri Matikainen nosti maalillaan Suomen tasoihin. Ottelu meni aina rangaistuskuljetuskilpailuun asti. Suomen kolmas rangaistuskuljetuksen suorittaja Petri Matikainen ratkaisi ottelun lopulta Suomen voitoksi. Paikallinen kaapelitelevisioyhtiö televisioi turnauksen pronssi- ja loppuottelun. Selostukset olivat erittäin pohjoisamerikkalaiset.

Kohti virallisia arvokilpailuita

2000-luvun alussa hollantilaiset ryhtyivät toimimaan aktiivisesti järjestäytyneen kansainvälisen spt-salibandyn edistämiseksi. Hollannin aloitteellisuuteen oltiin laajasti erittäin tyytyväisiä, mutta myös Hollannin voimakas omien näkemysten esiin tuonti aiheutti tarpeetontakin vastahakoisuutta. Hollanti valmisteli esityksen lajin kansainvälisiksi säännöiksi, järjesti neljän maan turnauksen sääntöjen kokeilemiseksi ja kutsui koolle kansainvälisen kokouksen.

Neljän maan turnaus ja kansainvälinen kokous järjestettiin Hollannissa huhtikuussa 2002. Turnaukseen oli kutsuttu isäntämaan lisäksi Saksan, Italian ja Suomen maajoukkueet. Isäntämaa voitti turnauksen ja Suomi jätettiin tylysti viimeiseksi. Italia yllätti turnauksessa Saksan ja sijoittui toiseksi. Turnauksessa ensiesiintymisensä teki legendaarinen, arvostettu ja toistaiseksi lajin tuomaroinnin lopettanut erotuomari Matti ”Masa” Huhtala, joka on yksi kolmesta ICEWH:n A-tason erotuomarista.

Neljän maan turnauksen yhteydessä järjestetyssä kansainvälisessä kokouksessa perustettiin kansainvälinen toimielin Committee International Federation (CIF), jonka nimeksi muutettiin myöhemmin International Committee of Electric Wheelchair Hockey (ICEWH), edistämään ja organisoimaan kansainvälistä spt-salibandya. CIF:n puheenjohtajuus jaettiin Sander Hilberinkin (Hollanti) ja Miro Reijosen (Suomi) kesken.

Ennen ensimmäisiä virallisia MM-kilpailuita Suomen maajoukkuepelaajista muodostettu Team Respecta osallistui Saksan Teterow:ssa järjestettyyn kansainväliseen Euro Cup –turnaukseen. Team Respecta sijoittui turnauksessa kolmanneksi hävittyään sekä alkulohkon voiton että välierän rangaistuslaukauskilpailulla.

Lajin ensimmäinen virallinen MM-turnaus järjestettiin Helsingissä 11.-13.6.2004. Suomen maajoukkue valmistautui turnaukseen valmentaja Tero Kokon johdolla. Suomen maajoukkueessa kotikilpailussa pelasivat Jorma Lehmus, Miika Riikonen, Petri Matikainen, Pyry Niemelä, Antti Ämmänkoski, Kai Saarinen, Joel Villman (edesmennyt), Harri Hakala, Antti Torvinen ja Leena Särelä. Joukkueenjohtajana toimi Matti Mikkonen.

Voitettuaan Tanskan, hävittyään täpärästi Saksalla ja jäätyään harmittavien viimeisen minuutin tapahtumien jälkeen tasapeliin Australian kanssa Suomi sijoittui alkulohkossaan kolmanneksi ja jäi mitalipelien ulkopuolelle. Sijoitusottelussa kaatui Belgia. Suomi sijoittui viidenneksi. Hollanti vei ensimmäisen maailmanmestaruuden. Historiikin myöhemmässä osassa tutustutaan perusteellisemmin MM-kilpailujen järjestelyihin, tuloksiin ja tapahtumiin.

Arvokilpailujen ketju jatkui välittömästi kesällä 2005. Rooman kuumuudessa italialaiseen tyyliin järjestettiin ensimmäiset EM-kilpailut. EM-kilpailuissa Suomen maajoukkueessa esiintyi monta ensikertalaista: Thomas Puska, Leena Ikola, Mikael Jordan ja Atso Ahonen. Aiempaa kokemusta omaavista pelaajista mukana olivat Jorma Lehmus, Petri Matikainen, Pyry Niemelä, Antti Ämmänkoski, Kai Saarinen, Antti Torvinen ja Harri Hakala. Päävalmentaja Tero Kokon rinnalla valmentajana toimi Isto Jordan.

Suomen maajoukkue koki useita vastoinkäymisiä. Jo MM-kilpailuissa esiin tullut trendi erillisten pelituolien lisääntymisestä sai jatkoa. Arkikäyttöön suunnitelluilla sähköpyörätuoleilla pelanneen Suomen oli hankala pysyä kirjaimellisesti muiden, etenkin kärkimaiden, vauhdissa. Ongelmaa lisäsi se, että kuumuus tuntui myös hallin sisällä. Ottelut käytiin hyvin epäinhimillisessä kuumuudessa. Katsomon yläriveillä mitattiin yli 40 celsiusasteen lämpötiloja. Kentän tasolla ei ollut ihan näin kuuma, mutta kuitenkin niin kuuma, että sähköpyörätuolit, etenkin painavat arkituolit, ylikuumenivat todella nopeasti. Suomen murhetta lisäsi Jorma Lehmuksen vakava loukkaantuminen turnauksen toisessa ottelussa ja jääminen syrjään lopuista otteluista.

Vastoinkäymisten seurauksena Suomen menestys ei ollut erityistä. Euroopan kärkimaiden Hollannin, Saksan ja Italian lisäksi Suomen edelle kipusi vielä MM-kilpailuissa taakse jäänyt Belgia. Tyytymättömyys viidenteen sijaan nosti maajoukkuetoiminnan lajitoiminnan kehittämisen painopistealueeksi. EM-kilpailuissa koettujen teknisten ongelmien seurauksena myös Suomessa ryhdyttiin kehittämään ja ottamaan käyttöön erillisiä pelituoleja.

Rooman EM-kilpailujen jälkeen maajoukkue on leireillyt, mutta ei ole osallistunut kansainvälisiin kilpailuihin, koska arvokilpailuita tai muita maajoukkueille suunnattuja turnauksia ei ole ollut vuoden 2007 MM-kilpailujen peruunnuttua. Maajoukkueen seuraavana tavoitteena on marraskuussa 2008 järjestettävät EM-kilpailut Belgiassa.

Seurajoukkueet kansainvälisissä turnauksissa 2000-luvulla

Maajoukkueen perustamisen jälkeen suomalaiset seurajoukkueet eivät muutamaan vuoteen osallistuneet kansainvälisiin turnauksiin. Uudelleenaktivoituminen tapahtui kuitenkin 2000-luvulla. Syksyllä 2000 suomalaisista ja yhdestä hollantilaisesta pelaajasta muodostettu kokoelmajoukkue osallistui kansainväliseen E.M.H.C. Bulls –turnaukseen. 12 joukkueen turnauksessa kuudenneksi sijoittuneessa joukkueessa pelasivat muun muassa Markku Salonen ja Sampo Luumi.

Kaksi vuotta myöhemmin Merikoski SBT:n ja Helsinki Outsidersin pelaajista koottu Northern Wind –kokoonpano osallistui Iron Cats Cup –turnaukseen Zürichissä. Joukkue sijoittui 14 joukkueen turnauksessa yhdeksänneksi. Myös seuraavassa Iron Cats Cup –turnauksessa vuonna 2004 oli mukana suomalaisjoukkue. M-Team Electric Gladiators sijoittui 12 joukkueen turnauksessa kymmenenneksi.

Vuonna 2006 Helsinki Outsiders osallistui menestyskykyisellä kokoonpanolla perinteikkääseen Münchenissä järjestettävään Münich Cup –turnaukseen. Turnaus päättyi kuitenkin pettymykseen joukkueen jäädessä 12 joukkueen turnauksessa kymmenenneksi. Kesällä 2008 Helsinki Outsiders osallistui Hollannissa järjestettyyn kansainväliseen Constant Nuytens –turnaukseen. Kuuden joukkueen turnauksessa Helsinki Outsiders sijoittui toiseksi saksalaisen huippuseuran Torpedo Ladenburgin jälkeen.

Tekstit: Pyry Niemelä